Tiu'ut

Äidit ovat varustaneet kaikkein pienimmät lapset eräänlaisilla tiu'uilla,

joiden äänestä voivat aina kuulla, milloin lapset ovat lähellä,

ja rientää apuun, jos ääni viittaa siihen, että pienokainen

on vaarassa kieriä parvekkeen reunan yli ja pudota.

Äidit tuntuvat kykenevän erottamaan omien lastensa tiu'un

äänen selvästi yleisestä konsertista;

yhä uudelleen toistuvia aiheita ovat pääkallonmetsästäjät

ja sarvipäälinnut - lentokoneitakaan ei puutu.

(Jorgen Bitsch: Ulu - maailman päätepiste. WSOY, 1960, s. 91-92)

Ainutlaatuisesta älystämme

"Ykkönen heittää pussin vastapäätä istuvalle kakkoselle.

Saatuaan pussin lähtee kakkonen kiertämään penkkirivinsä ympäri.

Paikalleen saavuttuaan heittää hän pussin vastapäätä seisovalle

seuraavalle ykköselle, joka kakkosen juostua hänen paikkansa

ohi on noussut seisomaan ollakseen valmis vastaanottamaan

kopin. Tämä ykkönen heittää taas vuorostaan pussin vastassaan

olevalle kakkoselle, joka vuorostaan taas lähtee juoksemaan

penkkirivien ympäri. Kun hän saapuu paikalleen, heittää hän taas

pussin seuraavalle ykköselle, joka heti heittää sen vastassaan

seisovalle kakkoselle, ja tämä saatuaan pussin lähtee juoksemaan.

Heittämistä ja juoksua jatketaan, kunnes viimeinenkin on saanut juosta."

(Fanny Stenroth: Kansakoulun voimistelua. Otava, 1929, s. 111)

Naiset-jotka-asuvat-yksinään

"Kivet ovat - hm - jonkinlaisia terveisiä

jonkinlaisilta naisilta-jotka-asuvat-yksinään.

- Terveisiä?

- Passeja, pääsylippuja tai miten tahdot minun niitä nimittävän,

selitin. Naiset-jotka-asuvat-yksinään

panevat sellaisia liikkeeseen silloin tällöin -

väsyttyään olemaan yksin."

(William La Varre: Kultaa, timantteja, orkideoja. Kauppamatkustajan ja tutkimusretkeilijän elämyksiä Etelä-Amerikan tuntemattomilla seuduilla. Otava, 1939, s. 143)

Mittausopilliset kuviot

Heidän ilmakuplansa muistuttivat veturin savupilviä.

Keskilaivan repeytyneistä kaiteista oli muodostunut viidakko,

jossa isot siniset hammaslahnat ja mustat lahnat leijuivat kuin linnut.

Murskaantuneen komentosillan alla oli konehuoneen säätöratas,

joka vain häämötti

pomfrettien, pikkaraisten makrillien, meren kärpästen, alta.

Laipioihin oli vedenalainen kasvillisuus kirjonut mittausopillisia kuvioita,

jotka osoittivat putkien ja laitteiden paikkaa.

Me olimme kolmekymmentä metriä syvällä,

siinä vyöhykkeessä, jossa saattoi sattua mitä hyvänsä.

(J.Y. Cousteau: Hiljainen maailma. Ihmiskalana meren syvyyksissä. Tammi, 1953, 24.)

Lentämisestä

Heilutin kättäni.

Nukke heilutti minulle.

Uloshengitykseni lumosi minut.

Niin kauan kuin pinnalla kiehui,

alhaalla oli kaikki hyvin.

Jos kuplat katosivat,

olisi aihetta huoleen

ja avustustoimenpiteisiin.

Ne metelöivät mennessään säätimestä

ja pitivät minulle seuraa.

En tuntenut oloani ihan yksinäiseksi.

Uin kallioiden poikki ja huomasin

voivani tasaveroisesti samastaa itseni lahnoihin.

Öisin olin usein ollut lentävinäni kädet siipinä.

Nyt lensin ilman siipiä.

(J.Y. Cousteau: Hiljainen maailma. Ihmiskalana meren syvyyksissä. Tammi, 1953, s. 7-8)